Länkipohjan taistelu 16.3.1918

Ylipäällikkö Mannerheimin valkoisten yleishyökkäystä varten koottiin maaliskuun 1918 alussa ”Jämsän ryhmä”, jonka tehtävänä oli suorittaa Hämeen-rintaman vasemmalla siivellä saarrostava hyökkäys Oriveden asemaa kohti. Jämsän ryhmään kuului kolmisenkymmentä eri aselajiyksikköä, yhteensä noin 4 000 miestä.

Valkoiset hyökkäysjoukot

Länkipohjan taisteluun valmistautuvan eversti K. F. Wilkmanin ryhmään tuli yhteensä 19 komppaniaa eli noin 2 500 miestä, 22 konekivääriä (kuularuiskua) ja 9 tykkiä (76 K 02) sekä useita satoja hevosia. Eversti Wilkman oli laatinut 13.3. taistelukäskyn, joka tarkoitti Länkipohjassa olevien punaisten tuhoamista eikä vain karkottamista. Sen mukaan kaksipuolinen hyökkäys toteutetaan seuraavasti:

- idästä (Hämepohjasta) hyökkää majuri T. Aminoffin ryhmä eli Seinäjoen Krenatööripataljoona, kaksi eskadroonaa Uudenmaan Rakuunarykmentistä ja O. Palmen 2. tykkipatteri, noin 1 000 miestä
- pohjoisesta (Eväjärveltä) hyökkää ratsumestari O.Wilkmanin ryhmä eli Pohjois-Hämeen rykmentin II pataljoona, jossa oli kaksi komppaniaa lapualaisia ja yksi komppania keskisuomalaisia (tästä pataljoonasta käytetään usein harhaanjohtavasti pelkästään nimeä
”Lapualaispataljoona”) sekä N. Palmen 4.tykkipatteri, yhteensä noin 560 miestä
- lännestä (Vilkkilästä) hyökkää kapteeni A. Heikinheimon Perä-Pohjolan hiihtopataljoona, noin 315 miestä

Reserviksi oli käsketty majuri S. Öbergin Vaasan Krenatööripataljoona, noin 600 miestä. Joukot olivat edellisten viikkojen aikana ryhmitetty mahdollisimman lähelle rintamalinjaa oleviin taloihin ja kahteen kansakouluun. Lämpimät majoitustilat olivat kaikki tupaten täynnä,


Punaiset puolustajat

Länkipohja oli joutunut punaisten valtaan noin viisi viikkoa ennen Länkipohjan taistelua eli helmikuun 1918 alkupuolella. Länkipohjalaiset valkoiset olivat siirtyneet vähitellen pohjoiseen yli rintamalinjan. Kylään jäivät vain palkolliset, naiset ja lapset.

Tiedot Länkipohjaa puolustavista punaisista ja heidän aseistaan ovat epämääräisiä, ja arviot taisteluvahvuudesta liikkuvat 600 – 2 000600 – 2 000 miehen välillä. Seuraavassa kirjallisuudesta kerättyjä tietoja Länkipohjan eteläpuolella olevien punakaartilaisten lukumääristä ja aseistuksesta maaliskuun alkupuolelta: Längelmäellä 1 100 miestä, 10 konekivääriä, 1 tykki Orivedellä 1 500 – 2 0001 500 – 2 000 miestä, 1 konekivääri, 1 tykki Kuhmalahdella 800 miestä, 2 – 3 konekivääriä, 2 tykkiä Sahalahden Sappeessa 400 miestä, 1 konekivääri Kangasalan kirkolla 150 miestä, 1 konekivääri, 1 tykki Yhteensä 4 000 – 4 5004 000 – 4 500 miestä, 15 – 16 konekivääriä ja 5 tykkiä.

Punaisten joukot olivat hajallaan ja niiden keskitys osittain epäonnistui. Siirrot jäivät kesken. Länkipohjan puolustukseen mobilisoitiin väkeä läheltä ja kaukaa. Joukossa oli vapaaehtoisia ja puoliksi väkisin vietyjä Längelmäen, Oriveden ja Jämsän miehiä. Länkipohjaa puolustamaan tuli punakaartilaisia mm. Urjalasta, Hämeenlinnasta, Tuusulasta, Keravalta, Mäntsälästä ja Espoosta. Helsingistä mainitaan tulleen punaisten valiojoukon, komppania helsinkiläisiä voimailijoita ja voimistelijoita, joiden punaisissa käsivarsinauhoissa oli tunnus HELSINKI A. Tuusulan punakaarti (300 miestä) asettui Vilkkilään, koska majoitustilat Länkipohjan keskustasta loppuivat.

Arviot punaisten puolustajien määristä vaihtelevat. Ruotsalaisen lähteen W.A.Douglas mukaan ”vähintään 2 000 miestä arvioidaan olleen sijoitettuna Länkipohjaan”. Sama lukumäärä toistuu kartassa ”Hurri 2000”. Vihtori Hurri oli Länkipohjan punapäällikkö, mutta haavoittui jo 12.3. Eväjärven taistelussa eikä osallistunut Länkipohjan taisteluun.

Taistelun alkaessa lauantaina 16.3. arvioidaan yleisemmin punaisia olleen Länkipohjassa noin 1 000 miestä. Suhteellisen luotettavalta tuntuu Hurrin ilmoitus 11.3., että Länkipohjassa oli 552 miestä, siis viisi päivää ennen taistelua. Todennäköistä kuitenkin on, että vajaan viikon aikana punaisten joukkojen vahvuus on kasvanut, koska tiet etelään olivat auki ja Oriveden rautatieasemalta on vain vajaa 30 km Länkipohjaan. Aseita punaisilla puolustajilla oli kymmenkunta konekivääriä, mutta ainoan tykkinsä he olivat menettäneet jo 12.3. Eväjärven taistelussa lapualaisille. Sama tykki tuli nyt ampumaan punaisia vastaan. (Tykki on Lapuan kirkkopihalla muistomerkkinä).

Länkipohjan valtaus – hyökkäys kolmelta suunnalta


Taistelujen kartta. Lähde: Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas.
Toim. Juhani Aunesluoma ja Martti Häikiö. Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö ja WSOY 1995.

Länkipohjaan johti kolme tietä valkoisten puolelta: yksi idästä, yksi pohjoisesta ja yksi lännestä. Punaiset olivat hyvin ennakoineet nämä kolme potentiaalista valkoisten hyökkäysuraa. Konekiväärien sijoittelu maastoon ja naamioidut etuvarustukset olivat sotilaallisesti hyvin harkittuja ja osoittautuivat taistelussa tehokkaiksi. Punaiset osasivat odottaa hyökkäystä.

Valkoisten hyökkäyksen aloitti idästä ryhmä Aminoff, jonka tykkipatteri avasi tulen lauantaiaamuna 16.3.1918 klo 7 ensimmäinen Ristinmäeltä ammuttu tykinammus osui Laurilan taloon, joka oli Uotilan talon edessä pitkä sivu hyökkääjiin päin. Toinen ammus osui punaisten Uotilan esikuntaan. Uotila oli Laurilan takana, pääty hyökkääjien suuntaan ja se syttyi heti palamaan. Tulipalo levisi ja Länkipohjassa paloi kaikkiaan neljä taloa. Ryhmä Wilkman pohjoisesta ja Heikinheimon pataljoona lännestä (Vilkkilä) saivat taistelukosketuksen siinä kahdeksan maissa.

Punaisten ehkä yllättävänkin tehokas puolustus pysäytti varsin pian Aminoffin ja Heikinheimon taisteluosastojen etenemisen. Ne jäivät suojautuneina lähes paikoilleen ja odottivat ryhmä Wilkmanin rintamahyökkäyksen etenemistä pohjoisesta valtamaantien suunnasta. Rinnemaasto oli puolustaville punaisille edullinen ja varsin pian alkoivat valkoiset kärsiä huomattavia tappioita. Lapualaisten taisteluhengen lamaannutti molempien lapualaisten komppanian päälliköiden, Ilmari ja hänen isänsä Matti Laurilan kaatuminen kohta taistelun alettua Sulunjärven ”kanjonissa”. Noin kymmenen maissa lauantaiaamuna kaikilla kolmella rintamalla taistelu oli juuttunut paikalleen.

Tässä vaiheessa eversti Wilkman käski hyökkäykseen reservinä olleen Vaasan Krenatööripataljoonan (noin 600 miestä). ”Vaasan marssia” laulaen pataljoona komentajansa majuri Öberg eturintamassa ryntäsi äkkirynnäkköön punaisten etuvarustusta vastaan yhdessä lapualaisten ja keskisuomalaisen komppanian kanssa. Valkoisten suuri ylivoima ratkaisi nopeasti taistelun pohjoisessa ja punaiset joutuivat pakokauhuun. Kun vielä pieni valkoisten ratsuosasto (noin10 ratsukkoa) etelästä Västilän suunnasta oli tullut tiedustelemaan taistelutilannetta, murtui punaisten päävoimien taisteluhenki, ja sekä Wilkman että Aminoff joukkoineen valtasivat Länkipohjan puoleen päivään mennessä.

Heikinheimon pataljoona sen sijaan oli alivoimaisena juuttunut paikoilleen Vilkkilään ja odotti Wilkmanin ryhmän hyökkäystä puolustajien (Tuusulan punakaarti) selkään. Taistelu Vilkkilästä päättyi iltapäivällä valkoisten voittoon, ja iltaan mennessä lauantaina maaliskuun 16. päivänä 1918 Länkipohja ja Vilkkilä oli vallattu. ”Hämeen lukko” oli murrettu ja eteneminen Orivedelle ja Tampereelle alkoi.

Suurin osa punaisista pääsi kuitenkin pakenemaan Längelmäveden jäätä ja metsiä pitkin Oriveden suuntaan. Näin ollen Jämsän iskuryhmän tavoite Länkipohjan valtaamiseksi oli saavutettu, mutta eversti Wilkmanin lopullinen päämäärä Länkipohjan punaisten tuhoamiseksi ei onnistunut, vaan pääosa punaisista karkasi. Se oli valkoisille pettymys.

Norjalainen kenttäsairaala matkalla Länkipohjasta Oriveden kautta Kangasalle 23.3.1918.
Kuva: Harald Natvik: Fra den finske frihedskrig (1918).

Länkipohjan taistelun tappiot

Valkoisten kokonaistappioiksi on ilmoitettu 37 kaatunutta ja 88 haavoittunutta, näistä Aminoffin joukon tappiot olivat 11 kaatunutta ja 27 haavoittunutta. Aamulehdessä 1928 olleen tiedon mukaan Wilkmanin ryhmän tappiot olivat 24 kaatunutta ja noin 50 haavoittunutta. Ainakin kaksi ruotsalaista on ilmoitettu kaatuneiksi Länkipohjassa. Heikinheimon pataljoonan tappioista ei ole tietoa.

Punaisten tappioista on kirjallisuudessa esitetty monia ristiriitaisia lukuja ja arvioita. Suurin erimielisyys vallitsee taistelussa kuolleitten ja myöhemmin teloitettujen punaisten lukumäärissä. Yleisin toteamus on, että Längelmäen hautausmaalle haudattiin 129 punaista, joista osa oli taistelun jälkeen teloitettuja.

Yhteenvetoa

Kapteeni Lauri Hanén Aminoffin pataljoonasta toteaa 14 vuotta myöhemmin 1932 Suomen Sotilasaikakauslehdessä itse taistelussa mukana olleena, että sukset olisivat olleet tarpeen vahvassa lumessa edetessä. Toiseksi puolustajien oikein sijoitetut ja valppaasti käytetyt konekiväärit kykenivät täydellisesti estämään hyökkääjän käyttämästä omaa tulivoimaansa tukeakseen tehokkaasti jalkaväkensä hyökkäystä. Sen lisäksi konekiväärit kykenivät suojaamaan puolustajan perääntymisen. Taistelun johtajien olisi ollut tunnettava maasto ennakolta, jotta olisi voitu saavuttaa taisteluosastojen yhteistoiminta. Karttojen puuttuessakin on osattava jatkuvalla tiedustelulla ja yhteydenpidolla pysyä selvillä tilanteesta, ettei suurta taisteluvoimaa pidätetä osallistumasta taisteluun tilanteen epäselvyyden tähden – niin kuin kävi tässä taistelussa.

Eri taisteluosastojen yhteisvaikutus oli suunniteltu hyvin ja se onnistui taistelukentän laajuudesta huolimatta suunnitelman mukaisesti. Ryhmä Wilkmanin toiminta vaikutti ratkaisevasti siihen, että puolustajan vahva etuvarustus murtui ja se herpaannutti ryhmä Aminoffin edessä olevat puolustajan päävoimat. Se ratkaisi myös Heikinheimon pataljoonan taistelun onnistumisen hyökkäämällä Länkipohjasta Vilkkilän puolustajien selkään.

Länkipohjan valtaamista pidetään Vapaussodan merkittävänä valkoisten voittona, joka osoitti, että valkoinen armeija kykenee liikkuviin operaatioihin laajalla alueella. Valkoisten tappiot olivat yllättävän pienet verrattuna taisteluun osallistuvien joukkojen määriin. Punaisten taistelussa kaatuneiden todellista määrää on ollut vaikea arvioida luotettavien lähteiden puuttuessa.

Valkoisten joukot eivät jääneet lepäämään Länkipohjaan, vaan jo seuraavana päivänä, sunnuntaina 17.3.1918, ne lähtivät kiireesti Oriveden ja Eräjärven suuntaan, jotta pakeneville punaisille joukoille ei jäisi aikaa ryhmittyä puolustukseen Orivedellä. Eversti Wilkman antoikin jo valtauspäivän iltana klo 19.30 joukoilleen uuden käskyn Oriveden valtaamiseksi.

Länkipohjan taistelun muistolle

Länkipohjan taistelulle on pystytetty kolme muistomerkkiä. Kylän keskustaan 16.3.1921 pystytetyssä muistomerkissä on teksti ”Lapuan lumiaura isä ja poika Matti ja Ilmari Laurila kaatuivat voittajina Länkipohjan taistelussa 1918”. Toinen muistomerkki Hirskankaan mäellä paljastettiin 24.7.1938 ja kolmas Matti Laurilan kaatumispaikan muistolaatta VT 9:n ja Lääläjärventien risteyksessä 9.6.1990.

Professori Erkki Kantolahden esitelmä Ruutiukkojen lounastilaisuudessa 10.03.2008