Längelmäki aikojen alusta nykypäivään

Muinaisuus

Längelmäveden seudun kallioperä muodostui useita satoja, kenties tuhansia miljoonia vuosia sitten. Tulivuorista on valunut laavavirtoja maanpinnalle paksuina kerroksina ja maanjäristykset ovat järkyttäneet maanpintaa.  Maankuoren liikahtelut poimuttivat vuoria, joiden huiput kohosivat Alppien korkeuksiin ja alaosat pusertuivat syvälle maankuoreen. Vuorenhuiput ovat aikojen saatossa kuluneet ja nyt maanpinnalle paljastuneet juuret ovat todisteena niiden muinaisesta sijainnista. Eteläiseltä Längelmäeltä löytyvä liuskealue kuuluu näihin vuorijonojuuriin. Savesta ja hiekasta on maan kuoren sisällä puristuksessa muodostunut kovaa kiveä.

Längelmäen pohjoisosissa kalliot ovat punertavaa tai harmaata graniittia, joka on paljon nuorempaa kuin liuske ja on syntynyt syvällä maankuoren sisällä olevan sulan kiviaineksen jähmettyessä. Längelmäen pinnanmuodostukseen on vaikuttanut myös jääkausi, joka päättyi noin kymmentuhatta vuotta sitten ja meri valtasi alueen. Tällöin mm Hiukkaan kylästä näkyi vain Haukkavuoren huipppu. Jäätikkö koversi kallioperään loivapohjaisia syvennyksiä. Näissä altaissa sijaitsevat nykyään alueen lukuisat ja kauneudestaan kuulut järvet. Jään sulaessa jäi sen pohjalla ja sisässä ollut maa-aines paikoilleen. Tätä hyvin erikokoista maa-ainesta, suurista särmikkäistä kivistä ja lohkareista hienoon savimaiseen pölyyn saakka kutsutaan moreeniksi. Längelmäen pellot ovat osaksi myös savea, mikä tekee niistä hyväsatoisia, mutta vaatii taitoa viljelyssä. Maan vapautuminen jääpeitteen alta aiheutti maankohoamisen, joka jatkuu tänäkin päivänä. Selvemmin sen vaikutus näkyy Längelmäellä v 1604 luonnonmullistuksen jälkeen, kun maankohoaminen mursi vedelle väylän Pälkänevedestä Mallasveteen ja Längelmäveden pinta laski. Sen rannoille jäivät sangen selvät rantatörmät muutama metri nykyisen vedenpinnan yläpuolella.

Längelmä, kirkkotupa ja Karvian kirkko

Vanhin kirkollisia asioita koskeva asiakirja, jossa Längelmä mainitaan on eräs papinmaksuja koskeva luettelo v 1558. Kirkkoherra Juhana Odenius mainitsee pitäjänkertomuksessa v 1753, että pitäjän vesistö muistuttaa länkiä, joten pitäjä todella on Längelmä. Vuonna 1640 pääsi Längelmäki ynnä siihen kappelina kuulunut Kuorevesi eri seurakunnaksi, kun Suomen silloinen kenraalikuvernööri kreivi Pietari Braahe, joka lukuisilla maahamme tekemillään matkoilla oli poikennut myös Längelmäelle, antoi täkäläisessä nimismiehen virkatalossa seurakunnan perustamista koskevan kirjeen. Länkipohjassa oli aikaisemmin sijainnut kirkkotupa, mutta 1641 rakennettiin Karvian kylään uusi kirkko. Se rakennettiin paikalle, jossa kertomuksen mukaan eräs pappi, Juhana Pietarinpoika Vanaeus Längelmäelle tekemällään saarnamatkalla äkillisessä mielenhäiriössä oli tappanut erään karjapaimenen.

Längelmäellä vallinneesta taikauskosta kertoo tapaus, jossa kirkon lattian alle alettiin heti sen valmistuttua haudata vainajia. Sinne kätkettiin myös eräs noita-akka. Seuraavana päivänä vainajan arkku löydettiin monen kilometrin päässä olevasta Hepovuoresta. Kirkon pienuus aiheutti sen, että seurakunta pyysi yhä uudelleen uutta penkkijakoa, jota Ruotsin laki edellytti.  Pysyvää tyytyväisyyttä ei kuitenkaan saatu aikaan ja jalkapuun uhasta huolimatta syntyi kirkossa jokseenkin meluisa välikohtaus.

Hakosalmen kirkko

1767 piispantarkastuksessa kertoivat pitäjäläiset, että ovat ajatelleet uuden puukirkon rakentamista. Lisäksi ilmeni, että uuden kirkon paikasta oli useampia mielipiteitä, joita ei käy ihmetteleminenkään, kun tietää, että pitäjä on laaja ja vesien pahasti pirstoma sekä kansa tyypillisesti hämäläistä. Hakosalmi oli yksi ehdotetuista kirkon paikoista, mutta toisaalta valitettiin, ettei Hiukkaan pappilasta ole sinne tietä ja että penikulman mittaisen tien teko tulisi kalliiksi. Pitkien valituskierrosten jälkeen tarvittiin kuningas Aadolf Freedrik määräämään uusi kirkonpaikan katsastus 1769. Nyt kirkon paikaksi esitettiin Hiukkaata, aikaisemman Solttilan ja Hakosalmen lisäksi. Hiukkaan hylkäämistä perusteltiin sillä että se oli pitäjän äärimmäisellä kulmalla, silloinen Kuhmoisten raja kulki lähellä. Pappila ei asiaa auttanut, koska katsottiin, että pappi on seurakuntaa varten eikä päinvastoin. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että uuden kirkon alle ei enää haudattaisi ruumiita, vaan rakennettaisiin eri hautausmaa kirkon viereen. Sitkeä riitely kirkon paikasta päättyi 1771, kun kuningas Kustaa vahvisti kirkon paikaksi Hakosalmen. Pitäjäläiset olivat jo ehtineet rakentaa kirkon puolikolleen ennen vahvistuksen tuloa, josta seurasi kuninkaan nuhtelu. Niin valmistui Antti Piimäsen rakentama Längelmäen nykyinen kirkko v 1772.

Valoisista seurakuntaelämän ilmiöistä voidaan mainita, että pappien ja seurakuntalaisten välit olivat yleensä olleet hyvät. Längelmäellä on aina vallinnut kohtalaisen hyvä suhde myös isäntä- ja palvelusväen kesken. Palvelusväen pestaamisessa tuotti hankaluutta se seikka, että osa pitäjää kuului Porin, osa Hämeen lääniin.

Vaivaispyssy ja pitäjän maineen varjelu

Längelmäen seurakunta ei kyennyt noudattamaan määräystä hospitaalien rakentamisesta köyhäin, sairaiden ja vanhusten sekä orpolasten hoitamiseksi, kun se annettiin 1642. Samoin ei pystytty rakentamaan omaa sairas- tai köyhäinhuonetta. Ainoa, mitä jo varhain oli tehty köyhäin hyväksi, oli ns vaivaispyssyn asettaminen kirkon edustalle. Siihen kertyi kuitenkin liian vähän varoja. Pelko vaivaisten ja kerjäläisten aiheuttamista kuluista aiheutti sen, että vankilasta vapautunut tai aviottomien lasten kanssa pitäjään pyrkinyttä ei hyväksytty saati pahankurista Teiskosta tullutta renkiä. Näin tahdottiin suojella pitäjän mainetta ja samalla rahakukkaroa. Sanottiin menköön sinne missä oli oleskellut, ellei mennyt hyvällä, saatettaisiin kruununkyydillä. Nälkävuosina 1867 – 68 kirkonkokoukset vielä ratkaisivat vaivaisasiat. V 1865 kunnallisasetus ja  v 1879 vaivaishoitoasetus ilmestyivät ja vaivaishoito siirtyi kokonaan kuntien asiaksi.

Luonnonvarat ja komeat päärakennukset

Längelmäellä ja sen lähialueilla on erinomaiset edellytykset kuusen kasvulle, maaperä on rikkonaista ja kosteaa.  Metsien arvon  sekä puutavaran kysynnän nousu toivat Längelmäelle puunjalostusyhtiöiden edustajat puukauppoja tekemään  ja monet maatilat vaihtoivat omistajaa.  Samaan aikaan alettiin  rakentaa maatiloille toinen toistaan komeampia  päärakennuksia, kun puutavara saatiin omasta metsästä. Puukauppojen myötä myös saatiin rahaa taloihin. Näitä vanhoja puurakennuksia on jäljellä Längelmäellä edelleen kymmenittäin. Metsistä saaduilla rahoilla hankittiin maatalouskoneita ja karjana hoidettiin lehmiä ja lampaita. Hevoset ovat olleet längelmäkeläisten sydäntä lähellä ja hevosten jalostusta ja kilpailuttamista on harrastettu työhevosena käytön lisäksi. Jotkut talot tulivat myyneeksi metsänsä niin tarkkaan, että sieltä saatiin kyllä polttopuut ja aitaustarpeet, mutta ei rakennustarpeita.

Paitsi kuusen kasvatukseen soveltuivat Längelmäen maat hyvin pellavalle ja pitäjä olikin kuulu hyvästä pellavastaan. Kolmas Längelmäen luonnonvara on savikiilleliuske, fylliitti, jota esiintyy pitäjän eteläosassa. Kovasinten valmistuksesta tuli teollisuutta, joka työllisti merkittävästi 1800 – 1900 lukujen taitteessa.

Sisällissota

Länkipohjan taistelu oli yksi vuoden 1918 sisällissodan merkittäviä taistelupaikkoja. Teiden risteyskohdassa olevaan pitäjään osuivat taistelut, jossa taistelleet ja kaatuneet ovat enimmäkseen muualta tullutta sotaväkeä, eivät paikkakuntalaisia. Lapualaisten isä ja poika Laurilan patsas on Länkipohjan keskustassa muistona veljessodasta, samoin Hirsikankaan mäellä oleva Länkipohjan taistelun muistomerkki.

Seurakunta ja kunta eriytyivät omille alueilleen 1800-luvun lopulla, seurakunnalle jäivät varsinaiset seurakunnalliset asiat ja maallisempien asioiden, kuten koulujen, terveyden- ja sairaudenhoidon, verotuksen ja kunnan varojen hoito jäi kunnalle. Kunnantalo hankittiin aikanaan Hakosalmen kylästä ja kylä oli pitkään kunnan keskus, jossa sijaitsivat mm apteekki ja pankit.

Talvi- ja jatkosota

Sotavuodet, ensin talvisota ja sitten jatkosota koettelivat Längelmäkeä raskaasti. Kaatuneiden määrä oli yksi maan suurimpia kunnan miesväestöön suhteutettuna. Noin 200 sankarihaudan rivistöt ovat Längelmäen kirkolla muistutuksena Längelmäen miesten isänmaalleen antamasta uhrista. Kotijoukot elivät omaa elämäänsä kaukana sotarintamista, naiset, lapset ja vanhukset huolehtivat töistä, pommituksia ei ollut, joskin mm. Eväjärvellä muistetaan nähdyn vihollisen koneita lentämässä Hallin lentokentän suuntaan. Vankileirejä oli kunnan alueella kuitenkin useampia ja ne sijoittuivat jo ennen sotaa aloitetun rautatien työmaille ja vankityövoimaa käytettiin rautatien rakentamiseen.

Sodanjälkeinen aika toi Längelmäelle runsaasti uusia asukkaita, rautatietä rakennettiin ja karjalainen siirtoväki asutettiin. Monesta talosta oli kaatunut isäntä, mutta rakentaminen ja elämä kaikkineen lähti käyntiin, kuten kaikkialla sotakorvausten vaivaamassa Suomessa. Längelmäen asukasluku kohosi huippuunsa 5006 henkeen vuonna 1951. Länkipohjan kylä veti puoleensa asukkaita mm juuri valmistuneen rautatien ansiosta ja siellä oli tarjolla kauppoja ja muita palveluita. Vuonna 1964 kunnan hallinto siirrettin Länkipohjaan vuosikausien miettimisen jälkeen.

Kuntaliitos

Längelmäen kunnan jako käynnistyi, kun kunnanvaltuusto vuonna 2004 päätti esittää kuntien yhdistämisselvityksen käynnistämistä ja vuonna 2006 lopussa kunta jaettiin kahteen osaan, osaksi Oriveteen ja osaksi Jämsään. Kirkko sekä hautausmaat ovat nyt Orivedelle kuuluvassa osassa ja Länkipohjassa on vuonna 1938 pitäjäläisten talkoilla rakentama Rukoushuone, joka on lahjoitettu seurakunnalle ja kuuluu nykyisin Jämsän seurakuntaan.

Lähteet: Längelmäveden seudun historia I: Längelmäen historia (v 1949), Längelmäveden seudun historia II: Längelmäen historia II (v 1954) ja Längelmäen historia III: 1860-luvulta vuoteen 2006 (v 2010).